Ein Student sitzt im Kino und denkt über den Film nach // Opiskelija elokuvissa istui, leffaa pohtien

(Alempana artikkeli suomeksi.)

EineTaubeSitzt-PlakatA4-300dpi-724x1024

Erstes Bild: Ein Museumsraum, fahl und trist und bis auf wenige Vitrinen leer. Eine spärliche Anzahl von Besuchern schaut sich darin um. Insgesamt ein sehr trostloser Anblick. Ich denke darüber nach, ob das schon zum Film gehört oder vielleicht doch noch Werbung ist (wofür aber?). Meine Hoffnungen werden enttäuscht. Der Titel wird eingeblendet und mir ist klar: Der Film hat begonnen. Vielleicht wird er ja noch etwas farbenfroher, denke ich. Und tatsächlich: Ein Krabbensandwich und ein grellrotes Kleid sollen noch das Auge erfreuen. Die Trägerin des Kleides wiegt ihr Baby im Kinderwagen und offenbar über ihnen gurrt fröhlich eine Taube, der der Film wohl seinen Namen zu verdanken hat. Für mich eine hoffnungsvolle Szene und der nahezu einzige Lichtblick in diesem hervorragenden, aber etwas sehr trübseligen Film.

Worum geht es eigentlich? Sam und Jonathan, zwei ältere Herren, sind Vertreter für Scherzartikel. Ihr Sortiment umfasst Vampirzähne mit extralangen Eckzähnen, Lachsäcke und die Maske „Gevatter Einzahn“. Sam und Jonathan möchten den Menschen angeblich helfen, Spaß zu haben. Angesichts der traurig anmutenden, graubraunen Welt, in der sie sich bewegen, mit ihren vielen kummervollen, armen und einsamen Menschen ist das ein vorbildliches Unterfangen. Abgenommen habe ich es ihnen trotz allem nicht. Ihre einzigen Abnehmer – ein Ehepaar, das einen Laden für Scherzartikel besitzt – drängen die zwei, ihre Schulden zu begleichen, aber das Ehepaar hat kein Geld, das es ihnen zahlen könnte. Scherzartikel im Allgemeinen und gerade eine hässliche Maske, trübselig lächerliche Vampirzähne und ein hähmischer Lachsack verschaffen den Menschen keine Freude und so sind und bleiben sie ein schlechtes Geschäft. Letzten Endes sind Sam und Jonathan in ihrem Schicksal wie in einem Käfig gefangen. Hinter ihrer Absicht, andere Menschen fröhlich zu machen, verbirgt sich die verzweifelte Notwendigkeit der Selbsterhaltung. Sam und Jonathan brauchen das Geld, um selbst Zahlungsaufforderungen nachzukommen und um vielleicht selbst ein schöneres Leben als das gegenwärtige zu führen. Entgegen ihres Vorsatzes verursachen sie so den Menschen in ihrer Umgebung wenn überhaupt etwas, dann nur noch mehr Kummer.

Der Film schafft eine graue, deprimierende Welt voll menschlicher Gewalt. Es gibt kein Entkommen. Tod, Trauer, Scheitern, Resignation und Ausweglosigkeit. Es stellt sich die Frage nach dem Wieso und Warum. Wozu das alles? Hat dieses Leben ein höheres Ziel, dem es folgt? Gibt es eine übergeordnete Instanz, die den Menschen dieses Leben aufbürdet, und wenn ja: Sind sie dazu verpflichtet, ihr Folge zu leisten? Es scheint, als thronte über allem ein undurchdringlicher Teppich aus Unheil, angesichts dessen nichts anderes übrigbleibt, als sich unter der Decke zu verkriechen, wie es der bankrotte Ladenbesitzer tut. Am Tage trotten Sam und Jonathan durch ihren Alltag und sind ruhelos in der Nacht, die sie wachend in ihrer Behausung verbringen, einem kleinen Zimmer auf einem langen anonymen Flur mit künstlichem Licht. Der Wächter achtet genau darauf, dass die Bestimmungen eingehalten werden. Kein Außenstehender darf herein und die Nachtruhe ist zu wahren. In dieser Welt herrscht kein Gefühl von Freiheit und Selbstbestimmung, sondern ein Gefühl von Verboten, Pflichten und Fremdbestimmung. Doch sitzen die Fesseln nicht vielmehr in den Köpfen der Menschen? Könnten sie nicht einfach aufhören, sich gegenseitig zu quälen? Wer zwingt die Armee Karls XII (!) dazu, alle Frauen unter Gewaltandrohungen aus dem Lokal zu jagen und weshalb überhaupt zieht der König in den Krieg? König Karl XII jedenfalls ist eine passive Gestalt, geradezu abhängig, nicht gerade königlich. Könnten es nicht alle machen wie Hinke-Lotta, die für einen Kuss auch denen einen Schnaps gibt, die kein Geld haben? Oder wäre das moralisch verwerflich?

Ebenso interessant wie rätselhaft wird der Film durch viele lose Episoden und darin wiederkehrende Details, zwischen denen der Zuschauer einen Zusammenhang herzustellen versucht. Ob das möglich ist, sei dahingestellt. Und wie ist es mit Anachronismen wie König Karl XII? Aufgelockert wird das Ganze durch eine fröhlich-sorglose Melodie, die angesichts des vielen Elends sarkastische Züge annimmt. Mein Humor ist es zwar nicht, aber Menschen sind verschieden. Wer über den Film lachen kann, dem sei es natürlich gestattet. Ich habe mich gefreut, als ich aus dem dunklen Kino und dem noch düstereren Film wieder hinaus auf die Straße kam und die Sonne schien.

kyyhkynenoksallaistui_juliste2-716x1024

Ensimmäinen kuva: museohuone, väritön, ikävä ja melkein tyhjä paria vitriiniä lukuun ottamatta, joita muutama museovieras katselee. Kaiken kaikkiaan lohduton näky. Pohdin, onko tämä jo osa elokuvaa, vai onko se jokin mainos (mutta mistä?). Petyn toiveissani. Elokuvan nimi näkyy ja minulle selviää, että elokuva on alkanut. Ehkä se vielä muuttuu vähän värikkäämmäksi, ajattelen. Ja tosiaankin, katkarapuvoileipä ja kirkuvan punainen mekko ilahduttavat myöhemmin silmääni. Mekkoon pukeutunut nainen keinuttaa lastaan lastenvaunuissa, ja heidän yläpuolellaan kujertaa iloisesti kyyhkynen, josta elokuva on ilmeisesti saanut nimensä. Tämä kohtaus on minusta toiveikas ja lähes elokuvan ainoa valopilkku. Pidän elokuvaa kuitenkin erinomaisena, mutta liian ankeana.

Mistä elokuva oikeasti kertoo? Sam ja Jonathan, kaksi vanhahkoa miestä, työskentelevät pilailuvälineiden myyntimiehinä. Heidän valikoimaansa kuuluu ylipitkiä vampyyrinhampaita, naurutyynyjä ja Yksihammas Pete -kuminaamioita. Sam ja Jonathan haluavat muka auttaa ihmisiä pitämään hauskaa. Surulliseen, harmaanruskeaan maailmaan nähden, jossa he liikkuvat ja jossa on niin paljon murheellisia, köyhiä ja yksinäisiä ihmisiä, se on kiitettävä hanke. Mutta en minä kuitenkaan uskonut Samia ja Jonathania. He haluavat pakottaa ainoat ostajansa eli pilailuvälineliikkeen omistavan avioparin maksamaan velkansa, mutta aviopari on varaton. Pilailuvälineet yleensä ja ruma naamio, murheellisen naurettavat vampyyrinhampaat ja pilkalliset naurutyynyt erityisesti eivät ilahduta ihmisiä ja ovat siten huono kauppa. Loppujen lopuksi Sam ja Jonathan elävät niin kuin häkissä, oman kohtalonsa vankeina. Heidän tavoitteensa tehdä ihmiset onnellisiksi vain peittää toivottoman välttämättömyyden pysyä hengissä. Sam ja Jonathan tarvitsevat vaatimansa rahan, koska heiltäkin sitä kysytään ja koska he ehkä toivovat hieman parempaa elämää itselleen. He luulevat tuottavansa ihmisille mielihyvää, mutta käykin päinvastoin, he aiheuttavat ihmisille lisää murheita.

Elokuva näyttää harmaan masentavan maailman täynnä inhimillistä väkivaltaa eikä sitä voi päästä pakoon: kuolemaa, surua, epäonnistumista, resignoitumista, toivottomuutta. Herää kysymys: Miksi? Mitä varten? Onko elämässä korkeampi päämäärä, johon se pyrkii? Onko olemassa ylempi olento, joka antaa ihmisten kannettavaksi sen elämän? Entä jos näin olisi – onko ihmisten pakko noudattaa sen tahtoa? Vaikuttaa siltä, että kaikki on läpipääsemättömän sumun peitossa eikä enää ole mitään muuta mahdollisuutta kuin ryömiä oman peittonsa alle sänkyyn piiloon niin kuin varaton liikkeenomistaja tekee. Päivällä Sam ja Jonathan löntystelevät arkensa katuja pitkin ja ovat rauhattomia yöllä, jonka he viettävät valvoen asuntolan tapaisen talon pienessä kamarissa, joka sijaitsee pitkän anonyymin, keinovalon valaiseman käytävän varrella. Vartija pitää tarkkaa huolta siitä, että talon sääntöjä noudatetaan eli ettei kukaan ulkopuolinen pääse sisään häiritsemään yörauhaa. Siinä maailmassa ihmisellä ei ole vapautta ja itsemääräämisoikeutta, on vain kieltoja ja velvollisuuksia, ja yksilön elämä tuntuu olevan jonkun toisen määrättävissä. Mutta eikö ole niin, että ihmisten kahleet sijaitsevat kuitenkin heidän omissa päissään? Voisivatko ihmiset vain lakata piinaamasta toisiaan? Kukapa pakottaa Kaarle XII:n armeijan ajamaan väkivallan uhalla kaikki naiset ulos ravintolasta? Miksi ylipäätään kuningas lähtee sotaan? Joka tapauksessa kuningas Kaarle XII on passiivinen, suorastaan toisista riippuvainen hahmo. Hän vaikuttaa tuskin kuninkaalliselta. Mikseivät kaikki voisi tehdä niinkuin Linkuttaja-Lotta, jolle ryypyn voi maksaa suudelmallakin, ellei ole rahaa. Vai olisiko se moraalitonta ja tuomittavaa?

Elokuvan tekevät sekä mielenkiintoiseksi että arvoitukselliseksi lukuisat hajanaiset kohtaukset ja niissä yhä uudelleen ja uudelleen toistuvat yksityiskohdat, joiden yhteyttä ja järkeä katsoja yrittää käsittää. Jätän sikseen, voiko katsoja ylipäänsä onnistua yrityksessään. Entä ne anakronismit niin kuin Kaarle XII? Mitä järkeä niissä on? Elokuvaa kevennetään iloisella sävelmällä, joka muuttuu kaiken sen surkeuden keskellä kuitenkin sarkastiseksi. Elokuvan huumori ei ainakaan minuun purrut, mutta myönnän, että ihmiset ovat erilaisia. Olkoon siis sallittua nauraa sille, ken nauraa haluaa. Minä puolestani ilahduin, kun synkkä elokuva loppui ja pääsin pimeästä kinosta ulos kadulle, missä aurinko paistoi yhä.

 

About author View all posts

Andreas

Andreas

Kein Freund von Entscheidungen, aber ein Freund Nord- und Osteuropas. Ich pendle zwischen Finnland, Deutschland und dem Baltikum hin- und her, bade gerne in Seen, gehe wandern und arbeite im Garten. Einen MP3-Player brauche ich dabei nicht, denn die Musik ist stets an meiner Seite. Besonders angetan hat es mir die slawische Folklore.